|
Suurissa sianlihan vientimaissa, kuten Tanskassa ja Yhdysvalloissa, sianlihan tuotanto on keskittynyt yhä voimakkaammin suuriin ja erittäin kilpailukykyisiin tuotantoyksiköihin. Nopealle sikaketjun tehostumiselle on näissä maissa ollut tunnusomaista se, että yritykset ovat ottaneet käyttöön uusia tuotanto- ja markkinointimenetelmiä. Sikatalouden sopimustuotannon osuus onkin lisääntynyt voimakkaasti 1990 -luvulla erityisesti Yhdysvalloissa. Kaksi tärkeintä tekijää, jotka ajavat yrityksiä avoimesta markkinakoordinaatiosta yhä enemmän sopimuskoordinaatioon, ovat pääoman tehokas käyttö ja tehokas riskien hallinta (Kliebenstein ja Lawrence 1995). Tutkimukset osoittavat, että jopa 90 prosenttia lihasikapaikan tuotantoriskeistä voidaan jakaa sopimuksin (Martin 1997). Sopimusten avulla yritykset voivat erikoistua pieneen osaan tuotantoketjua ja saada rajoitetulla pääomalla hyödykseen mahdollisimman suuret mittakaavaedut. Sopimukset mahdollistavat tarvikkeiden toimituksen ajoituksen siten, että tuotantokapasiteetin käyttöaste ja tuotannon tehokkuus paranevat. Näin on pystytty tehostamaan pääoman käyttöä ja alennettu investointien riskejä. Suomen ensimmäiset EU-vuodet ovat osoittaneet, että sianlihan ja porsaan käteismarkkinat ovat erittäin volaaliset ja sikalainvestointien riskit ovat suuret. Myös porsaan hinnan suuri vaihtelu suhteessa sianlihan hintaan lisää sekä porsastuotannon että lihotusvaiheen riskejä. Riskejä on edelleen lisännyt se, että porsaiden tarjonta ja kysyntä ovat vaihdelleet. Porsaan tuottajilla on ollut hetkellisiä menekkivaikeuksia, kun taas lihasikaloilla on ollut ajoittain porsaiden saatavuusongelmia ja lihasikaloiden käyttöaste on jäänyt alhaiseksi. Usein sikatila on pyrkinyt yksin suojautumaan riskeiltä integroimalla sekä porsastuotannon että lihotusvaiheen yhdistelmäsikalaan. Suomalaisen sikatalouden kilpailukyvyn kannalta keskeinen kysymys onkin se, johtaako sikatilojen suojautuminen porsasmarkkinoiden koordinaatio-ongelmia vastaan sellaisiin teknologiavalintoihin, jotka alentavat pääomankäytön tehokkuutta ja alentavat suomalaisen sikaketjun kilpailukykyä. Jos näin on, niin kuinka suomalaisen sianlihan tuotantomallin toimivuutta voitaisiin parantaa siten, että uudet investoinnit ja teknologiavalinnat kohdentaisivat pääoman koko sianlihan tuotantoketjun kilpailukyvyn kannalta mahdollisimman tehokkaasti. Teknologiavalinnat, sopimukset ja hinta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Yksittäisten yritysten valinnat ratkaisevat sikaketjun kehityssuunnan. Siten tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää sikatalousyritysten näkökulmasta, porsaiden käteiskauppaan liittyvät markkinahäiriöt ja niiden aiheuttama kustannus sikatiloille. Kuinka näiden markkinahäiriöiden aiheuttamat riskit vaikuttavat yritysten teknologiavalintoihin? Sekä voitaisiinko yritysten välisillä sopimuksilla alentaa markkinahäiriöitä sekä edistää teknologia ja eläinainesvalintoja. Tarkastelun lähtökohtana on verrata erilaisten sopimusten vaikutusta tuotantomuotojen keskinäiseen kannattavuuteen sekä riskeihin. Perinteisesti sopimukset on Suomessa tehty teurastamon ja sikatalousyrittäjän välillä. Näissä sopimuksissa hinta määritetään tulevaisuudessa tehtävän toimituksen voimassa olevan hinnaston perusteella. Sikatalousyrittäjä sitoutuu sopimuksessa myymään tuotantonsa kyseiselle yritykselle, mutta sopimus ei velvoita teurastamoa hinnan määrityksessä mitenkään.
Vastaava tutkija
Pietola Kyösti Hankkeen kesto 1998 - 2001
Asiasanat
sopimukset, vertikaalinen koordinaatio, sikatalous, riskinjako, simulointi
Hankkeen vaihe: Päättynyt
HUOM! Tämä tutkimushankekuvaus on tuotettu Hankehaaviin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkimustietojärjestelmästä, jota ei enää ylläpidetä. Tarkista ajantaiset tutkimushanketiedot Luonnonvarakeskus Luken järjestelmästä.
|
