Euroopan Unionin keskimääräinen ja Suomen kasviperäisen rehuvalkuaisen omavaraisuus on parhaimillaankin vain noin 25-30 %. Vaikka EU:n valkuaisen tuotanto on kaksi ja puolikertaistunut, on myös valkuaisen kysyntä lähes tuplaantunut viimeisten 30 vuoden aikana. EU:ssa omavaraisuus vaihtelee maittain, riippuen niin viljelykasvien tuotantomahdollisuuksista ja viljelyn monipuolistamisen kannustimista kuin kotieläintuotannon muodoista. Ranska on EU:n omavaraisin (45 %) valkuaisen tuottaja, kun taas esimerkiksi Espanja tuo neljä viidennestä käyttämästään rehuvalkuaisesta . EU:n heikosta omavaraisuudesta kielii myös se, että soijan osuus proteiinirikkaista rehuvalkuaisista on 65 %, mutta EU tuottaa itse tästä soijasta vain 2 %. Rapsirouheen osuus kasviperäisestä rehuvalkuaisesta on 12 % ja auringonkukan 5 %, kun palkokasvien osuus jää alle 4 %. Rehuvalkuaisen riittävyys on riskialtis ruoantuotantomme lenkki. Saatavuuden ja hinnan lisäksi tuontiin liittyy viimeaikoinakin esille nousseet turvallisuusriskit kuten salmonella. Myös gm-hyväksyttävyys puhuttaa edelleen. Tulevaisuudessa valkuaistuotannon huoltovarmuuteen liittyvät haasteet korostuvat: elintason noustessa maailman väkirikkaimmilla alueilla lihankulutus kasvaa samaan aikaan, kun ilmastonmuutos kurittanee merkittäviä soijan tuotantoalueita. Toisaalta ILMASOPU-tutkimusten perusteella Suomen kyky tuottaa niin öljy- kuin palkokasveja paranee nykyisestään, kunhan sopeudumme ilmastonmuutoksen mukanaan tuomiin haasteisiin. Suomen pitkästä päivästä johtuen soijapavun viljely ei ole mahdollista tulevaisuudessakaan, vaan tuotantomme nojannee pääosin rapsiin, rypsiin, herneeseen ja härkäpapuun. Nämä kasvilajit ovat tyypillisesti rinnakkaistuotteita tuottavia: proteiinin lisäksi öljykasveilla ruokaöljy ja biodiesel sekä palkokasveilla typpilannoitusvaikutus. Valkuaisomavaraisuuden lisäämisen haaste on merkittävä sekä luomu- että tavanomaisessa tuotannossa. Luomutuotannossa on naudoille 100 % luomurehuvaatimus, mikä on tulossa parin vuoden päästä yksimahaisillekin, mutta luomuvalkuaisrehua ei tahdo olla saatavilla riittävästi. Valkuaisomavaraisuus on merkittävä huoltovarmuuskysymys jo nyt, mutta yhä vahvemmin tulevaisuudessa. Itse huoltovarmuus-käsitteen tulkinta on muuttunut aikojen saatossa ja tämän päivän suurimpina huoltovarmuusriskeinä pidetäänkin luonnon olosuhteiden aiheuttamia, laajoja katastrofeja (ml. ilmastonmuutos). OMAVARA-hankkeen päätavoitteena on: - löytää kokonaisvaltaiset keinot ja rakentaa ratkaisut nykyisellään huolestuttavan alhaisen kasviperäisen rehuvalkuaisen omavaraisuuden merkittäväksi parantamiseksi ja - huomioida a) tuotantovarmuus (riskien hallittavuus) ja siinä tapahtuvat muutokset, b) tuotantojärjestelmien kehittämistarve (ml. tuotannon suunnittelumallit), c) vaihtoehtokasvien viljeltävyys ja alueellisuus, d) tuotetun rehun käytettävyys (soijan korvaajana) ja tuotosvasteet sekä e) tuotannon taloudellinen kannattavuus. Öljykasveihin ja yksimahaisiin keskittyvä OMAVARA-hanke linkitetään vahvasti MoniPalko-hankkeessa palkokasveilla ja märehtijöillä tehtävään työhön. Hankkeilla on vahvaa analogiaa niin yleisessä tavoiteasetannassa kuin menetelmissä ja kummankin kärkihankkeen tulokset tullaan erillisten tarkastelujen lisäksi linkittämään kokonaisvaltaisten käsitysten ja ratkaisumallien rakentamiseksi. Myös viljavalkuaisen nykyistä tehokkaampi hyödynnettävyys valkuaishuollossa huomioidaan.
Vastaava tutkija
Peltonen-Sainio Pirjo Hankkeen kesto 2010 - 2013
Asiasanat
palkokasvit, tuotantojärjestelmät, huoltovarmuus, ilmastonmuutos, öljykasvit, monimuotoisuus, tuotannon suunnitelumallit, kannattavuus, tuotantovarmuus, valkuaisomavaraisuus, ekologiset palvelut
Hankkeen vaihe: Päättynyt
HUOM! Tämä tutkimushankekuvaus on tuotettu Hankehaaviin Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkimustietojärjestelmästä, jota ei enää ylläpidetä. Tarkista ajantaiset tutkimushanketiedot Luonnonvarakeskus Luken järjestelmästä.
|